Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin tervehtimässä isoäitiäni. Olin tehnyt päiväkahvin kaveriksi sekä suolaisen kinkku-aurajuustopiirakan että makean valkosuklaajuustokakun. Myös enoni puolisoineen saapui kanssamme päiväkahville. Isoäidin pyynnöstä eno lupasi käydä ottamassa valokuvan kauniin keltaisesta rypsipellosta - isoäiti halusi kuvan Facebookin aikajanalleen.

Oli ilo nähdä isoäitiä parin viikon tauon jälkeen, hän myös näytti piristyvän ainakin hetkellisesti surun keskellä. Välillä tuntui kuitenkin sanoinkuvaamattoman pahalta, kun hänen katseensa pysähtyi ja silmistään näki kuinka hän kaipaa isoisää. En pysty edes kuvittelemaan miltä on mahtanut tuntua, kun on nähnyt elämänsä rakkauden vain kuihtuvan pois. Jäähyväishalauksemme sai tipan meidän molempien silmäkulmiin - en tiedä miten selviämme menetyksestämme.

Myöhemmin samana päivänä kävimme poimimassa mieheni kanssa mustikoita appivanhempieni metsästä. Metsät ovat täynnä mustikoita eikä puolukoidenkaan sato tule jäämään yhtään huonommaksi. Käsin keräten saimme kasaan karvan alle kymmenen litraa mustikoita. Tuntui hyvältä hengähtää hetki miehen kanssa kahdestaan luonnon keskellä tyttäremme ollessa appivanhempieni hyvässä hoidossa.