Viikonloppuna kävin viemässä syyskukat sekä lyhdyn isoisän haudalle. Hautakivi taitaa olla päätetty, mutta sitä ei ole vielä tilattu - se kun tuntuu niin lopulliselta sitten. Kehystin papan kuvan, kuva hänestä millaisena haluan hänet aina muistaa: rakastavana, ahkerana, elämänhaluisena. Minun oma pappani.

Viime viikolla radiossa soi Juha Tapion Jossain täällä. Kertosäkeen kohdalla tuli itku ja auto oli ajettava tien sivuun.

Minä olen jossain täällä, kanssa yksinäisen kuun,

Valvon kunnes tähdet hiipuu nousevaan aamuun.

Olen jossain täällä onnellinen, kun ikävöin sua.

- Juha Tapio

Onni on käpertyä sohvan nurkkaan yhdessä rakkaansa kanssa. Katsoa elokuvaa kynttilöiden valossa. Syödä kenties paketillinen vihreitä viinirypäleitä.

Toivottavasti kaikilla muillakin olisi yhtä rentouttava lauantai-ilta.

Vietimme koko perheen voimin kaksi päivää Tampereella ystäväpariskuntamme luona. Oli ihanaa vain olla, nauttia toistemme seurasta, ilman suunnitelmia tai velvotteita käydä missään. Keskityimme yhdessäoloon hyvän ruoan sekä herkuttelun merkeissä.

Reissun myötä tuli pidettyä myös useampia lepopäiviä liikunnasta. Totaalilepo teki varmasi hyvää niin keholle kuin mielellekin, mutta aikansa kutakin. Tänään palasin hymyssä suin takaisin arkeen aloittamalla junioreiden valmentamisen yhdessä mieheni kanssa. Junioreiden harjoituksien jälkeen jäin vielä harjoittelemaan butterfly guardia sekä sparraamaan kevyesti.

Mieheni viettäessä parhaillaan kesälomaa olemme parhaimmassa tapauksessa päässeet treenaamaan kaksi kertaa päivässä. Lauantaina mieheni kamppailee lukkopainissa NLO World Championchips'eissa, minkä vuoksi hänen treeninsä ovat tämän viikon osalta tehty. Sunnuntaina vuorossa on meille molemmille tuttu brasilialainen jujutsu.

Tällä viikolla minulla on tehtävänäni vielä yhdet lajiharjoitukset, kuntosaliharjoitus sekä kahvakuulakuntopiiri. Matkustaessamme koko perheen voimin Jyväskylään aloitamme samalla kevyen viikon, mikä saattaa parhaimmassa/ pahimmassa (päätä itse) tapauksessa tarkoittaa totaalilepoa liikunnasta arkipäivän hyötyliikuntaa lukuunottamatta. Jyväskylästä matkustamme vielä muutamaksi päiväksi tyttäremme kummien sekä heidän ihanan, tytärtämme kuukautta nuoremman, poikansa luokse.

Tässä lukuja tämän kuluvan viikon ensimmäisestä kuntosaliharjoituksesta:

Takareidet laitteessa 3 x 12 20kg (tein huomattavasti kevyemmillä painoilla kuin yleensä, koska polvi ei vieläkään ole täysin kunnossa)

SJMV 2 x 12 40kg, 1 x 9, 7 50kg

Lantion nosto, "siltaus" 10 kilon vastuksella 3 x 12

Ylätalja D-kahvalla 2 x 12 30kg, 1 x 10 35kg

Alatalja D-kahvalla 1 x 12 30kg, 1 x 12, 10 35kg

Hauiskääntö mutkatangolla 1 x 12, 8, 7 14,5kg

Keskitetty hauiskääntö vasaraotteella rinta penkkiä vasten 3 x 12 4kg/ käsi

Poikkeuksellisesti vähän kevyempää aamiaista tänään, koska edessä on tekniikkaharjoitukset yhdessä mieheni kanssa. Tytär lähtee luonnollisesti mukaamme ja seuraa touhujamme tatamin reunalta, missä hän viihtyykin oikein hyvin lelujensa kanssa kunhan vatsa on saatu ensin täyteen ja vaippa vaihdettu.

Pari päivää rentouduimme äitini luona maaseudun rauhassa. Juoksulenkit kuuluivat sekä minun että mieheni päiviin tuolla ollessamme. Tyttäremme sai näin hyvän mahdollisuuden tutustua tuoreeseen isoäitiinsä kahden kesken ja me saimme mieheni kanssa heittää aivot niin sanotusti narikkaan hetkeksi.

Aamut käynnistyivät kodin ulkopuolellakin tattaripuurolla. Painonpudotus etenee hitaasti, mutta varmasti. Tällä hetkellä kisapainoon on 5,5 kiloa, mutta onneksi ensimmäisiin kisoihini on vielä yli puoli vuotta aikaa. Aikaa treenata, aikaa pudottaa painoa, aikaa herkutellakin kohtuuden rajoissa, kuten nytkin: kupissa kahvia ja servetin päällä kaksi palaa itsetehtyä raakasuklaata kera pistaasipähkinöiden sekä mulperien.

Menneenä viikonloppuna ämpärimme täyttyivät taas mustikoista. Lähdimme mieheni kanssa yhdessä mustikkaan, mutta tiemme erosivat melko nopeasti, kun mieheni ei malttanut kerätä yhdessä kohdassa pitkää aikaa vaan siirtyi nopeasti paikasta toiseen. Pian olinkin yksin, kun mieheni oli kadonnut puhe-etäisyydestä näköpiirini ulkopuolelle.

Noin tunnin aikana ehdin miettiä yhtä sun toista asiaa. Päällimmäisenä mielessäni on isoisän poismeno - päivääkään en ole ollut miettimättä häntä. Kauniit muistot tulevat mieleeni pienien arkisten asioiden kautta, kuten se kuinka kesäisin nautimme mansikkamaitoa vanhoista Arabian valkoisista lautasista. Muisto mansikkamaidosta tuli mieleeni, kun olimme mieheni kanssa ostamassa viiden kilon mansikkalaatikoita. Onneksi muistot säilyvät ikuisesti eikä kukaan voi viedä niitä minulta pois.

Toinen pitkään mielessäni ollut asia liittyy muuttamiseen. Ennen kuin tyttärestämme kasvaa koululainen aiomme muuttaa omakotitaloon maaseudulle, mutta sen verran lähelle kaupunkia, että esimerkiksi työmatkat pysyvät kohtuullisina. Toistaiseksi olemme vielä kaupungissa, koska minun ammattikorkeakouluopintoni ovat kesken, minkä lisäksi aloitan uudet opinnot täysin toisella alalla tammi-helmikuussa ensi vuonna - uusi koulutus on kuitenkin suoritettu noin kymmenessä kuukaudessa. Sekä tontin että meille sopivien talopakettien etsiminen on käynnistynyt!

Viikonlopun aikana tuli nautittua luonnosta myös koko perheen voimin: kävimme kävelylenkillä esikoisemme kulkiessa kantorepussa hymyssä suin.

Tänä syksynä mustikanpoiminta on toiminut minulle eräänlaisena terapiana. Kävellessäni metsän keskelle, keskelle rauhaa, olen saanut olla hetkittäin ihan itsekseni. Ollessani yksin olen miettinyt kuinka olenkaan muuttunut viimeisen vuoden aikana. Vuosi sitten olin henkisesti solmussa, välillä näytti, että solmu kiristyy entisestään eikä sitä saisi enää avattua, kunnes tyttäremme ilmoitti tulostaan. En voinut uskoa, että olisin viimeinkin raskaana - minusta tulisi äiti.

Mustikanpoiminnan ohessa olen myös käsitellyt isoisäni poismenoa. "Yksi tulee, toinen lähtee": sain tyttären, mutta menetin rakkaan isoisäni. Elämän suurten kysymyksien äärellä olen miettinyt mikä tässä elämässä on ihan aikuisten oikeasti tärkeää. Pidän siitä, että ylläni olevat vaatteet ovat kauniit, hiukset laitettu eikä koti näytä sikolätiltä, mutta onko se kuitenkaan niin tärkeää. Tärkeää on sekä perhe että ystävät ja kertoa heille ääneen, että välittää.

Viiden litran muoviämpäri täytyy alle tunnissa Suomen omasta superruosta. Tulevan talven varalle olemme aviomieheni kanssa varastoineet mustikoita pakastimeen pian yli 20 litraa - kuin oravat konsanaan! Mutta vielä on mentävä metsään kerran niitä siellä tänä syksynä on.

Kun olemme olleet yhdessä mieheni kanssa mustikkametsässä, olemme keskustelleet mm. yhteisestä tulevaisuudestamme. Haaveenamme on muuttaa maaseudulle, mistä me molemmat olemme kotoisin. Olisi hienoa laittaa esikoisemme pieneen, turvalliseen, kyläkouluun kun taas suureen, tuhannen oppilaan, laitokseen. Toistaiseksi olemme kuitenkin päättäneet pysyä kaupungissa, koska minun on suoritettava ammattikorkeakouluopintoni loppuun sekä mahdollisesti aloitettava uudet opinnot ensi vuoden puolella. Onneksi aina on varaa haaveilla - se ei kevennä kukkaroa yhtään!

Tällä viikolla kävimme isoisän haudalla ensimmäistä kertaa sitten hautajaisten. Kyynel simäkulmassa vietimme tovin haudan äärellä. Pidin kättä isoäidin olkapäällä yrittäen tällä tavoin kertoa, että välitän, olen tukenasi nyt ja aina.

Istuimme hetken kirkonkylän kesäkahvilassa vaihtaen kuulumisia. Lupasin käydä keräämässä mustikoita varastoon ja tehdä mustikkapiirakan, kun seuraavan kerran menen mäk'laitaan.

Viikonloppuna kävimme koko perheen voimin tervehtimässä isoäitiäni. Olin tehnyt päiväkahvin kaveriksi sekä suolaisen kinkku-aurajuustopiirakan että makean valkosuklaajuustokakun. Myös enoni puolisoineen saapui kanssamme päiväkahville. Isoäidin pyynnöstä eno lupasi käydä ottamassa valokuvan kauniin keltaisesta rypsipellosta - isoäiti halusi kuvan Facebookin aikajanalleen.

Oli ilo nähdä isoäitiä parin viikon tauon jälkeen, hän myös näytti piristyvän ainakin hetkellisesti surun keskellä. Välillä tuntui kuitenkin sanoinkuvaamattoman pahalta, kun hänen katseensa pysähtyi ja silmistään näki kuinka hän kaipaa isoisää. En pysty edes kuvittelemaan miltä on mahtanut tuntua, kun on nähnyt elämänsä rakkauden vain kuihtuvan pois. Jäähyväishalauksemme sai tipan meidän molempien silmäkulmiin - en tiedä miten selviämme menetyksestämme.

Myöhemmin samana päivänä kävimme poimimassa mieheni kanssa mustikoita appivanhempieni metsästä. Metsät ovat täynnä mustikoita eikä puolukoidenkaan sato tule jäämään yhtään huonommaksi. Käsin keräten saimme kasaan karvan alle kymmenen litraa mustikoita. Tuntui hyvältä hengähtää hetki miehen kanssa kahdestaan luonnon keskellä tyttäremme ollessa appivanhempieni hyvässä hoidossa.

Muutama päivä sitten sain rakkaan äitini luoksemme arkipäivän piristykseksi. Vietimme mukavaa, leppoisaa, kesäpäivää tutustuen pariin maalaisromanttiseen sisustusliikkeeseen. Totta kai kävimme myös Marimekon myymälässä, kun sattui olemaan niin sopivasti siinä matkan varrella, kun menimme satamaan päiväkahville. Marimekon myymälässä hipelöin miltei puoli tuntia kauan haaveilemiani Oivan Tonkka -kaadinta sekä räsymattokuosisia Siirtolapuutarha -teekuppeja, mutta vasta päivää myöhemmin oli kotiutettava nuo ihanuudet!

Nautimme päiväkahvit sataman kahvilassa ulkoterassilla. Aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli siitä huolimatta lämmin. Myöhemmin iltapäivällä kävimme vielä etsimässä inspiraatiota maalaisromanttiseen sisustukseen keskustan tavaratalosta, mistä menimme vielä myöhäiselle salaattilounaalle ja caffé lattelle läheiseen kahvilaan ennen kuin minun oli taas kiiruhdettava mieheni kanssa brasilialaisen jujutsun harjoituksiin.

Viikonlopun vietimme mieheni vanhempien luona maaseudulla. Heidän luokseen maalle on aina yhtä mukava mennä, etenkin nyt, kun he ovat sanoinkuvaamattoman innostuneita tuoreesta lapsenlapsestaan. Rehun teon ollessa kuumimmillaan tuore isoisä oli vähän harmissaan, kun ei töiltään ehtinyt viettää riittävästi aikaa esikoisemme kanssa - lupasimme tulla pian uudestaan kylään.

Lauantaina pääsimme nauttimaan perinteiseen tapaan kyläjuhlista, missä tapasimme muutamia vanhoja ystäviämme. Tunnelma oli lämminhenkinen niin ulkona kuin pirtin sisälläkin, missä iskelmälaulaja Johanna Pakonen tanssitti juhlaväkeä. Suurimman osan ajasta vietimme esikoisen kummien seurassa kuulumisia vaihdellen. Lapset nukahtivat illan edetessä kiltisti vaunuihinsa meidän vanhempien jatkaessa vielä iltaa. Miestemme nauttiessa muutaman nestemäisen ohraleivän keskityimme me naiset herkkujen, kuten jäätelön ja muurinpohjalettujen syömiseen.

Sunnuntaiaamuna lähdin kevyelle lenkille auringon paistaessa lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Tyttäremme nukkui tyytyväisenä kantorepussa vaaleanpunaiset aurinkolasit silmillään. Vaikka lenkki ei ollut kovin pitkä (4.5km), lenkki tuntui yllättävänkin raskaalta, kun minulla oli "ylimääräinen" melkein kuuden kilon painolasti kannettavanani. Lenkiltä tullessani huomasimme, että lehmä oli poikinut pellolle - tällaisista, luonnollisista, asioista haluan meidän tyttäremmekin pääsevän osalliseksi.

Iltapäivällä keräsimme mieheni kanssa metsämansikoita pihapiirin tuntumasta sekä paistattelimme päivää pihakeinussa. Myöhemmin saimme myös ystäväpariskuntamme sekä suloisen puolivuotiaan kummityttömme luoksemme maalle. Kummityttömme isosisko oli hurjan kiinnostunut pellolla laiduntavista lehmistä, mitä olisikin pitänyt mennä heti katsomaan. Me aikuiset vaadimme kuitenkin ensin iltapäiväkahvia ennen kuin lähdimme pellon laidalle.

Viime viikolla, me kaikista läheisimmät, saatoimme isoisän maan helmaan lepäämään. Päivä oli varmasti tähän astisen elämäni raskain. Kyyneleet tulivat silmäkulmiini jo, kun saavuimme kirkon pihamaalle. Siunaustilaisuus kotipaikkakuntani kirkossa oli kaunis. Muistopuheessaan pappi osui nappiin kertoessaan isoisästä - hän ei pyytänyt mitään, mutta antoi kaikkensa meidän muiden hyväksi. Hänelle oli tärkeää, että niin lapset kuin lapsenlapsetkin onnistuvat elämässä - perhe oli tärkein ja työtä tehtiin, jotta seuraavalla sukupolvella olisi helpompaa.

Oli sulla sydän niin lämmin hellä,

oli siellä paikka meille jokaiselle.

Mitään et pyytänyt kaikkesi annoit,

meitä aina muistit ja huolta kannoit.

Kauniit muistot voimaa antaa,

surun raskaan hiljaa kantaa.

Olin suunnitellut lukevani kukkalaitteessa olleen muistovärssyn, mutta toisin kuitenkin kävi. En yksinkertaisesti pystynyt: sanat takertuivat kurkkuun, silmissä sumeni. Aviomieheni pystyi kokoamaan itsensä hetkeksi lukeakseen meidän värssymme isoisälle. Haudan äärellä lauloimme vielä Maa on niin kaunis, minkä jälkeen siirryimme muistotilaisuuteen äitini lapsuudenkotiin.

Viime aikoina mieleeni on tulvinut lukuisia muistoja lapsuudesta - kuinka saimme siskoni kanssa viettää aikaa isovanhempiemme kanssa. Kesäloman kohokohta oli, kun pääsi isovanhempien luokse maalle. Isoisän kanssa syötiin mansikkamaitoa sekä "autettiin" häntä maatalon töissä. Todellisuudessa meistä oli siskoni kanssa varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta aina saimme tulla mukaan talon töihin, jos niin halusimme. Isoäiti valmisti suussasulavaa kesäkeittoa ja otti lämpimään syliin eikä mikään olisi voinut olla paremmin. Rakastan teitä, isovanhempani.

Pari viikkoa sitten vietimme tyttäremme ristiäisiä. Tyttäremme etunimen olimme käytännössä päättäneet ennen hänen syntymäänsä, mutta toista nimeä mietimme pitkään. Harkitsimme myös ettei tyttärellämme olisikaan kuin yksi etunimi - aivan kuten isällään.

Kevättalvella olimme ravintolaillallisella, missä naapuripöydässämme ruokaili melko tempperamenttinen pieni tyttö perheensä kanssa. Leikkipaikalla tyttö vei lelut isompien poikien käsistä eikä vanhempiensa kielloista sekä kehotuksista huolimatta meinannut malttaa antaa pojille leluja takaisin. Tytön vanhemmat kutsuivat tyttöä nimellä, minkä me molemmat kuulimme, katsoimme toisiamme ja nyökkäsimme - se oli siinä.

Tyttäremme molemmat nimet ovat perinteisiä suomalaisia nimiä. Ensimmäinen nimi on peräisin Englannista ja on ollut suomalaisessa kalenterissa vuosina 1872-1928, mutta tuli takaisin almanakkaan uudessa kirjoitusasussa muutama vuosi sitten. Toinen nimi on ollut suomalaisessa almanakassa samoihin aikoihin kuin ensimmäinen nimikin, mutta tuli takaisin kymmenen vuotta aikaisemmin.

Kaste suoritettiin äitini kauniissa puutarhassa lähimpien sukulaisten sekä ystävien ympäröimänä. Kastepappina meillä oli yhteisestä toiveestamme perhetuttumme, mikä teki tilaisuudesta entistä tunnelmallisemman sekä intiimimmän, kun pappi tiesi taustoistamme tavanomaista enemmän. Lauloimme kaksi virttä akustisen kitaran säestämänä, mikä varmasti teki laulamisesta astetta helpompaa useimmille vieraillemme. Mieheni tosin olisi halunnut laulaa enemmänkin, mutta minun pyynnöstäni päädyimme säästämään kanssajuhlijoiden korvia.

Onneni on olla Herraa lähellä,

turvata voin yksin Jumalaan

Onneni on olla Herraa lähellä,

tahdon laulaa hänen teoistaan

Kun virallinen osuus oli takana siirryimme seurustelemaan elämämme tärkeimpien ihmisten kanssa kera kahvikupillisen sekä täytekakkupalan.

Isoisä oli sairastanut pitkään pahanlaatuista syöpää. Vuosi sitten keväällä lääkärit huomasivat, että syöpä oli levinnyt luustoon asti voimakkaista sytostaattihoidoista huolimatta. Vuodenvaihteessa takana oli kolme erilaista sytostaattihoitoa, mutta mikään niistä ei ollut tehonnut toivomallamme tavalla. Syövän levitessä entistä nopeammin aloitettiin uusi sytostaattihoito, mikä annettaisiin tipan kautta kolmen viikon välein.

Noihin aikoihin odotin esikoistytärtäni enkä tiennyt olisinko edes saanut iloita minua kohdanneesta onnesta, kun yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä sairastaa parantumattomasti eikä mikään keino tunnu helpottavan hänen oloaan.

Isoisän sairausaika oli perheemme, meidän oman porukan, raskainta aikaa - edessä olevista tapahtumista puhumattakaan. Voimattomuus sen edessä ettei voi helpottaa lähimmäisen oloa tai ottaa osaa kivuistaan itselleen, oli sanoinkuvaamattoman raskasta.

Tuolloin pystyin onnekseni puhumaan mieheni kanssa kuinka isoisän sairaus sekä hänen epävarma tulevaisuutensa painavat mieltäni. Pitkien keskusteluidemme ansiosta sain huomata, että minullakin on oikeus olla heikko - antaa surun tulla. Ei kenenkään tarvitse aina esittää vahvaa vaan meistä jokaisella on oikeus käpertyä huoletta sänkyyn, vetää peitto korviin asti, antaa kyyneleiden tulla.

Vuodenvaihteessa esitin taivaan Isälle pienen pyynnön: ettei isoisän tarvitsisi kärsiä ja, että hän näkisi tulevan kevään ja minun pian syntyvän tyttäreni.

Pääsiäisen tienoilla isoisän hemoglobiini oli laskenut niin alas ettei kolmen viikon välein annettavaa sytostaattihoitoa pystytty antamaan. Hemoglobiinin parantamiseksi hänelle annettiin kaksi pussillista uutta verta, minkä ansiosta hänen olo paranikin hieman eikä hän ollut enää yhtä huonovointinen. Ennen verensiirtoa isoisä liikkui ainoastaan rollaattorin avulla eivätkä vaatteet menneet päälle ilman avustusta. Verensiirtopäivän aamuna, ennen kuin taksi oli tullut pihaan, hän oli istunut työhuoneen matalalle sohvalle eikä ollut päässytkään siitä ylös omin avuin eikä isoäidillänikään ollut voimia nostaa häntä. Sisun, tai minkä lie, voimalla hän oli kuitenkin hetkeä myöhemmin onnistunut nousemaan sohvalta, mutta tutun taksikuskin oli kuitenkin autettava hänelle kengät jalkoihin sekä vietävä hänet pyörätuolilla autoon.

Muutaman päivän kuluttua isoisä ei ollut enää pystynyt nousemaan sängystä, minkä vuoksi enoni oli soittanut paikalle ambulanssin. Isoisälle oli noussut korkea kuume, mikä ei luonnollisestikaan tiennyt hyvää tuossa tilanteessa - hemoglobiinikaan ei ollut alkanut nousta verensiirrosta huolimatta. Tämän tapauksen seurauksena isoisää alettiin siirrellä edestakaisin pienen terveyskeskuksen sekä lähikaupungin keskussairaalan välillä sopivaa hoitomuotoa etsien.

Isoisän yleiskunto alkoi vähitellen rapistua entisestään, minkä vuoksi perussairauden hoitoa ei voitu enää jatkaa. Hänen jalkansa eivät enää kantaneet vaan hän pysyi sänkypotilaana terveyskeskuksessa. Vappuna tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, kun hän oli saapunut pitkäaikaiseen sairaalahoitoon. Alunperin isoisän vei huonoon kuntoon perussairauden ohelle tullut munuais-/ virtsatietulehdus, minkä lisäksi hän sai vielä keuhkokuumeen. Pitikö hänen harteilleen antaa kannettavaksi vielä nämäkin? Hän kuitenkin selätti sekä kuumeen että tulehdukset - sitkeä oli isoisäni.

Viikko tästä eteenpäin saimme kuulla syöpälääkärin huonot uutiset: syöpähoidot lopetettaisiin kokonaan, koska niistä ei näytä olevan apua eikä isoisää haluta rasittaa niillä syyttä suotta. Tästä lähtien keskityttiin ainoastaan kivunlievitykseen sekä muuhun tarvittavaan hoitoon.

Kevään saapuessa, valkovuokkojen kukkiessa, synnytin esikoistyttäreni. Tyttäreni ollessa parin viikon ikäinen olimme perheeni kanssa katsomassa isoisää terveyskeskuksessa. Hän näytti piristyvän hetkellisesti, kun hän näki tyttäremme. Kauan emme hänen luonaan ennättäneet olla, koska hän oli kovin väsynyt eikä puhuminenkaan ollut helppoa. Isoisän silmäkulmiin nousseet kyyneleet kuitenkin kertoivat enemmän kuin yksikään sana.

Juhannusaattona, 22. kesäkuuta, isoisä oli päässyt terveyskeskuksesta kotiin päiväkäynnille - olihan silloin isovanhempieni kultahääpäivä. Isoisän vointi oli aattoon mennessä pysynyt ennallaan, mutta veriarvot olivat laskeneet todella alas, minkä vuoksi hapensaanti oli alhaista, mikä taas sekoitti hänen muistiaan. Välillä hän oli ollut täysin toisessa maailmassa, lähinnä peltotöissä, kuin ympärillä olevat ihmiset. Omien sanojensa mukaan isoisä oli ollut puimassa satoa ja pyysikin välillä isoäitiä katsomaan oraita.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietimme tyttäremme ristiäisiä sekä meidän vihkiäisiä. Vuorokauden kuluessa onnenkyyneleet vaihtuivat päinvastaisiin, kun pikkusiskoni hälytti minut perheineeni terveyskeskukseen kotipaikkakunnalleni. Isoisälle oli noussut korkea kuume, minkä vuoksi meidät lähiomaiset oli kutsuttu paikalle. Aamupäivän aikana isoisän huone täyttyi perheestämme, meidän omasta porukastamme. Muutamien pitkien raastavien tuntien aikana saimme nähdä kuinka elämä lipui pois käsistämme. Huone, missä saatoimme hänet viimeiselle matkalleen oli pääosin hiljainen, kukaan ei juurikaan puhunut - oli vain kyyneleitä, isoisän raskas sekä lopulta katkonainen hengitys. Isoäiti silitti useaan otteeseen hänen poskeaan, leukaansa, käsivartta, kertoen samalla ketä oli paikalla.

Isoisän päättäessä maanpäällisen matkansa, hengityksen pysähtyessä, tuli täysin hiljaista, niin hiljaista. Äitini kysyi kyyneleet silmissään: "Nukkuiko isoisä pois?" Suru oli sanoinkuvaamattoman suuri, vaikka me kaikki tiesimme, mikä meitä sinä päivänä odotti emmekä poistuisi paikalta ennemmin kuin isoisä olisi nukkunut pois.

Kuten olemme saaneet huomata, uuden alku on valitettavasti myös vanhan loppu, mutta sitä elämä on emmekä me voi sitä muuttaa - näin on tarkoitettu.