Tänä syksynä mustikanpoiminta on toiminut minulle eräänlaisena terapiana. Kävellessäni metsän keskelle, keskelle rauhaa, olen saanut olla hetkittäin ihan itsekseni. Ollessani yksin olen miettinyt kuinka olenkaan muuttunut viimeisen vuoden aikana. Vuosi sitten olin henkisesti solmussa, välillä näytti, että solmu kiristyy entisestään eikä sitä saisi enää avattua, kunnes tyttäremme ilmoitti tulostaan. En voinut uskoa, että olisin viimeinkin raskaana - minusta tulisi äiti.

Mustikanpoiminnan ohessa olen myös käsitellyt isoisäni poismenoa. "Yksi tulee, toinen lähtee": sain tyttären, mutta menetin rakkaan isoisäni. Elämän suurten kysymyksien äärellä olen miettinyt mikä tässä elämässä on ihan aikuisten oikeasti tärkeää. Pidän siitä, että ylläni olevat vaatteet ovat kauniit, hiukset laitettu eikä koti näytä sikolätiltä, mutta onko se kuitenkaan niin tärkeää. Tärkeää on sekä perhe että ystävät ja kertoa heille ääneen, että välittää.

Viiden litran muoviämpäri täytyy alle tunnissa Suomen omasta superruosta. Tulevan talven varalle olemme aviomieheni kanssa varastoineet mustikoita pakastimeen pian yli 20 litraa - kuin oravat konsanaan! Mutta vielä on mentävä metsään kerran niitä siellä tänä syksynä on.

Kun olemme olleet yhdessä mieheni kanssa mustikkametsässä, olemme keskustelleet mm. yhteisestä tulevaisuudestamme. Haaveenamme on muuttaa maaseudulle, mistä me molemmat olemme kotoisin. Olisi hienoa laittaa esikoisemme pieneen, turvalliseen, kyläkouluun kun taas suureen, tuhannen oppilaan, laitokseen. Toistaiseksi olemme kuitenkin päättäneet pysyä kaupungissa, koska minun on suoritettava ammattikorkeakouluopintoni loppuun sekä mahdollisesti aloitettava uudet opinnot ensi vuoden puolella. Onneksi aina on varaa haaveilla - se ei kevennä kukkaroa yhtään!