Isoisä oli sairastanut pitkään pahanlaatuista syöpää. Vuosi sitten keväällä lääkärit huomasivat, että syöpä oli levinnyt luustoon asti voimakkaista sytostaattihoidoista huolimatta. Vuodenvaihteessa takana oli kolme erilaista sytostaattihoitoa, mutta mikään niistä ei ollut tehonnut toivomallamme tavalla. Syövän levitessä entistä nopeammin aloitettiin uusi sytostaattihoito, mikä annettaisiin tipan kautta kolmen viikon välein.

Noihin aikoihin odotin esikoistytärtäni enkä tiennyt olisinko edes saanut iloita minua kohdanneesta onnesta, kun yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä sairastaa parantumattomasti eikä mikään keino tunnu helpottavan hänen oloaan.

Isoisän sairausaika oli perheemme, meidän oman porukan, raskainta aikaa - edessä olevista tapahtumista puhumattakaan. Voimattomuus sen edessä ettei voi helpottaa lähimmäisen oloa tai ottaa osaa kivuistaan itselleen, oli sanoinkuvaamattoman raskasta.

Tuolloin pystyin onnekseni puhumaan mieheni kanssa kuinka isoisän sairaus sekä hänen epävarma tulevaisuutensa painavat mieltäni. Pitkien keskusteluidemme ansiosta sain huomata, että minullakin on oikeus olla heikko - antaa surun tulla. Ei kenenkään tarvitse aina esittää vahvaa vaan meistä jokaisella on oikeus käpertyä huoletta sänkyyn, vetää peitto korviin asti, antaa kyyneleiden tulla.

Vuodenvaihteessa esitin taivaan Isälle pienen pyynnön: ettei isoisän tarvitsisi kärsiä ja, että hän näkisi tulevan kevään ja minun pian syntyvän tyttäreni.

Pääsiäisen tienoilla isoisän hemoglobiini oli laskenut niin alas ettei kolmen viikon välein annettavaa sytostaattihoitoa pystytty antamaan. Hemoglobiinin parantamiseksi hänelle annettiin kaksi pussillista uutta verta, minkä ansiosta hänen olo paranikin hieman eikä hän ollut enää yhtä huonovointinen. Ennen verensiirtoa isoisä liikkui ainoastaan rollaattorin avulla eivätkä vaatteet menneet päälle ilman avustusta. Verensiirtopäivän aamuna, ennen kuin taksi oli tullut pihaan, hän oli istunut työhuoneen matalalle sohvalle eikä ollut päässytkään siitä ylös omin avuin eikä isoäidillänikään ollut voimia nostaa häntä. Sisun, tai minkä lie, voimalla hän oli kuitenkin hetkeä myöhemmin onnistunut nousemaan sohvalta, mutta tutun taksikuskin oli kuitenkin autettava hänelle kengät jalkoihin sekä vietävä hänet pyörätuolilla autoon.

Muutaman päivän kuluttua isoisä ei ollut enää pystynyt nousemaan sängystä, minkä vuoksi enoni oli soittanut paikalle ambulanssin. Isoisälle oli noussut korkea kuume, mikä ei luonnollisestikaan tiennyt hyvää tuossa tilanteessa - hemoglobiinikaan ei ollut alkanut nousta verensiirrosta huolimatta. Tämän tapauksen seurauksena isoisää alettiin siirrellä edestakaisin pienen terveyskeskuksen sekä lähikaupungin keskussairaalan välillä sopivaa hoitomuotoa etsien.

Isoisän yleiskunto alkoi vähitellen rapistua entisestään, minkä vuoksi perussairauden hoitoa ei voitu enää jatkaa. Hänen jalkansa eivät enää kantaneet vaan hän pysyi sänkypotilaana terveyskeskuksessa. Vappuna tuli kuluneeksi kaksi kuukautta, kun hän oli saapunut pitkäaikaiseen sairaalahoitoon. Alunperin isoisän vei huonoon kuntoon perussairauden ohelle tullut munuais-/ virtsatietulehdus, minkä lisäksi hän sai vielä keuhkokuumeen. Pitikö hänen harteilleen antaa kannettavaksi vielä nämäkin? Hän kuitenkin selätti sekä kuumeen että tulehdukset - sitkeä oli isoisäni.

Viikko tästä eteenpäin saimme kuulla syöpälääkärin huonot uutiset: syöpähoidot lopetettaisiin kokonaan, koska niistä ei näytä olevan apua eikä isoisää haluta rasittaa niillä syyttä suotta. Tästä lähtien keskityttiin ainoastaan kivunlievitykseen sekä muuhun tarvittavaan hoitoon.

Kevään saapuessa, valkovuokkojen kukkiessa, synnytin esikoistyttäreni. Tyttäreni ollessa parin viikon ikäinen olimme perheeni kanssa katsomassa isoisää terveyskeskuksessa. Hän näytti piristyvän hetkellisesti, kun hän näki tyttäremme. Kauan emme hänen luonaan ennättäneet olla, koska hän oli kovin väsynyt eikä puhuminenkaan ollut helppoa. Isoisän silmäkulmiin nousseet kyyneleet kuitenkin kertoivat enemmän kuin yksikään sana.

Juhannusaattona, 22. kesäkuuta, isoisä oli päässyt terveyskeskuksesta kotiin päiväkäynnille - olihan silloin isovanhempieni kultahääpäivä. Isoisän vointi oli aattoon mennessä pysynyt ennallaan, mutta veriarvot olivat laskeneet todella alas, minkä vuoksi hapensaanti oli alhaista, mikä taas sekoitti hänen muistiaan. Välillä hän oli ollut täysin toisessa maailmassa, lähinnä peltotöissä, kuin ympärillä olevat ihmiset. Omien sanojensa mukaan isoisä oli ollut puimassa satoa ja pyysikin välillä isoäitiä katsomaan oraita.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietimme tyttäremme ristiäisiä sekä meidän vihkiäisiä. Vuorokauden kuluessa onnenkyyneleet vaihtuivat päinvastaisiin, kun pikkusiskoni hälytti minut perheineeni terveyskeskukseen kotipaikkakunnalleni. Isoisälle oli noussut korkea kuume, minkä vuoksi meidät lähiomaiset oli kutsuttu paikalle. Aamupäivän aikana isoisän huone täyttyi perheestämme, meidän omasta porukastamme. Muutamien pitkien raastavien tuntien aikana saimme nähdä kuinka elämä lipui pois käsistämme. Huone, missä saatoimme hänet viimeiselle matkalleen oli pääosin hiljainen, kukaan ei juurikaan puhunut - oli vain kyyneleitä, isoisän raskas sekä lopulta katkonainen hengitys. Isoäiti silitti useaan otteeseen hänen poskeaan, leukaansa, käsivartta, kertoen samalla ketä oli paikalla.

Isoisän päättäessä maanpäällisen matkansa, hengityksen pysähtyessä, tuli täysin hiljaista, niin hiljaista. Äitini kysyi kyyneleet silmissään: "Nukkuiko isoisä pois?" Suru oli sanoinkuvaamattoman suuri, vaikka me kaikki tiesimme, mikä meitä sinä päivänä odotti emmekä poistuisi paikalta ennemmin kuin isoisä olisi nukkunut pois.

Kuten olemme saaneet huomata, uuden alku on valitettavasti myös vanhan loppu, mutta sitä elämä on emmekä me voi sitä muuttaa - näin on tarkoitettu.