Viime viikolla, me kaikista läheisimmät, saatoimme isoisän maan helmaan lepäämään. Päivä oli varmasti tähän astisen elämäni raskain. Kyyneleet tulivat silmäkulmiini jo, kun saavuimme kirkon pihamaalle. Siunaustilaisuus kotipaikkakuntani kirkossa oli kaunis. Muistopuheessaan pappi osui nappiin kertoessaan isoisästä - hän ei pyytänyt mitään, mutta antoi kaikkensa meidän muiden hyväksi. Hänelle oli tärkeää, että niin lapset kuin lapsenlapsetkin onnistuvat elämässä - perhe oli tärkein ja työtä tehtiin, jotta seuraavalla sukupolvella olisi helpompaa.

Oli sulla sydän niin lämmin hellä,

oli siellä paikka meille jokaiselle.

Mitään et pyytänyt kaikkesi annoit,

meitä aina muistit ja huolta kannoit.

Kauniit muistot voimaa antaa,

surun raskaan hiljaa kantaa.

Olin suunnitellut lukevani kukkalaitteessa olleen muistovärssyn, mutta toisin kuitenkin kävi. En yksinkertaisesti pystynyt: sanat takertuivat kurkkuun, silmissä sumeni. Aviomieheni pystyi kokoamaan itsensä hetkeksi lukeakseen meidän värssymme isoisälle. Haudan äärellä lauloimme vielä Maa on niin kaunis, minkä jälkeen siirryimme muistotilaisuuteen äitini lapsuudenkotiin.

Viime aikoina mieleeni on tulvinut lukuisia muistoja lapsuudesta - kuinka saimme siskoni kanssa viettää aikaa isovanhempiemme kanssa. Kesäloman kohokohta oli, kun pääsi isovanhempien luokse maalle. Isoisän kanssa syötiin mansikkamaitoa sekä "autettiin" häntä maatalon töissä. Todellisuudessa meistä oli siskoni kanssa varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta aina saimme tulla mukaan talon töihin, jos niin halusimme. Isoäiti valmisti suussasulavaa kesäkeittoa ja otti lämpimään syliin eikä mikään olisi voinut olla paremmin. Rakastan teitä, isovanhempani.